Vietin viikonlopun sisareni luona
Torniossa. Sain houkuteltua siskoni
hohtokeilaamaan, mikä oli mitä mainiointa lauantai-illan viihdykettä.
Illan saldo: minulla kipeytynyt nilkka ja siskolla verta vuotava sormi. Ja mikä pahinta: pikkusisko sai enemmän pisteitä kuin minä… :-D Tosin kumpikaan meistä ei ymmärtänyt, miten pistelasku tapahtui. Muutaman kaadon ja erinomaisen paikon saimme molemmat tehtyä. Keilaaminen on hauskaa!
Sunnuntaina sai siskoni määrätä lajin ja lähdimme
hiihtämään. Sää oli aurinkoinen, joskin melko tuulinen, pakkasta vain pari astetta, jalassa siskon miehen monot ja sukset. Edellisestä hiihtoreissustani oli aikaa yli 20 vuotta. Hiihto loppui aikoinaan siihen, kun ladut kapenivat niin, että ”puujärviset” eivät enää sopineet latu-uriin. Viimeinen niitti oli taloyhtiön kellariin tulvinut vesi, joka tuhosi sukset käyttökelvottomiksi. Uusia ei tullut ostettua, koska lähimmälle ladulle oli matkaa pari kilometriä, mikä autottomalle tuntui liian pitkältä matkalta kantaa suksia. Odotin siis sunnuntaista 3,3 km hiihtolenkkiä pelonsekaisella jännityksellä.
En tiennytkään, että Torniosta löytyy niin paljon nousuja ja laskuja… Nousut taaplasin ylös välillä haarakäyntiä, välillä sivuttain, miten helpoimmin pääsin. Sukset luistivat mieluummin taakse- kuin eteenpäin, mikä johtui pikemminkin unohtuneesta tekniikasta kuin pitovoiteen puutteesta. Erityisen tyytyväinen olin siihen, että minä, jolla on kaikkien talousjakkaroita korkeampien paikkojen kammo, selvitin mäet ja mutkat kaatumatta! ”Mene
Munamies-asentoooooon….!” kuului siskon huuto takaani, kun viiletin mäkiä alas aurinkolasit huurussa.
Onneksi, ONNEKSI mäet olivat sen verran aukeilla paikoilla, että tuuli ei ollut nakellut kaarnaa ja risuja ladulle. Nimittäin n. 100 m ennen lenkin loppua, kun hiihtelimme tasamaalla puiden siimeksessä ja olin tyytyväinen itseeni, suksi tökkäsi kaarnaan ja lensin selälleni. En tiedä, miten on mahdollista lentää selälleen pitkiltä suksilta, mutta niin vain kävi. Löin takaraivoni kovaan latuun ja henki salpautui säikähdyksestä. Koska polveni eivät mene vanhoista urheiluvammoista johtuen kunnolla koukkuun, en pystynyt kampeamaan itseäni ylös sukset jalassa. Sisareni ja ohi kiitävä hiihtokansa pysähtyivät auttamaan suksia jaloista ja pääsin pinteestä.
Kiitos, ystävälliset torniolaiset!
Hiihtoretken saldo: Näyttää siltä, että selvisin kaatumisesta säikähdyksellä. Takaraivo ei kipeytynyt, joskin päätä kyllä jomotti hieman, joten ehkä sain lievän
aivotärähdyksen, ehkä en. Muita aivotärähdykseen viittaavia oireita ei tullut. Sen sijaan maanantaina kaulan ja niskan alueen lihakset olivat kuin kireä kauluri. Nousu makuulta ylös oli tuskallista, samoin pään kääntäminen ja taivuttaminen mihin suuntaan tahansa teki kipeää. Jopa nieleminen tuntui hankalalta ja kipuna kaulan lihaksissa. Muut lihakset olivat ok, kiitos kuntosalitreenin, joten nähtävästi kaulan ja niskan lihakset jännittyivät kaatuessani, kuten lihaksilla on tapana. Hyvä niin, ehkä se suojasi pahemmalta pään iskeytyessä maahan. Nyt lihasjännitys tuntuu hieman lauenneen, joten ehkäpä jo huomenna lähden ainakin sauvakävelylle, jos en kuntosalille uskaltaudu. Keskiviikkona on vuorossa BodyBalance.
Aurinkoisia kevätkelejä kaikille! Varokaa laduille pudonnutta kaarnaa!
